Kadonneen hymyn metsästys.

Luku 13. Kadonneen hymyn metsästys


Joo, kuten saatoin mainita etukäteen niin tää tulee olemaan varmasti se rankin ja syvällisin kirjotus mitä tuun koskaan kirjoittamaan. Ensimmäisen, ainoan ja viimeisen kerran tulen kirjottamaan seuraavaa joten koittakaa pysyä perässä.

Kaikki sai alkunsa tammikuussa, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa luulin olevani onnellinen. Olin viime syksynä tavannut naisen joka pisti pelkällä olemuksellaan ja olemassaolollaan mun pään sekaisin rakkauden tunteesta. Olin suorastaan sairaan ihastunut häneen (Sovitaan tässä tapauksessa et koodinimi on Elisa, kyllä suurin osa ystävistä ja kavereista jotka on ollu mun elämässä tietää hänen oikean nimensä mut ihan suojana tämä koodinimi) 

Elisa oli kaikkea muuta mitä mulla oli koskaan aikasemmin ollu. En osannu kuvitella pienessä mielessäkään, et koskaan voisin tai saanen elää tällaisen naisen kanssa mitä hän oli minulle. Noh, syksy meni meillä hienosti. Kaikki oli niin saatanan ihanaa, herkkää, lämmintä ja siirappista."Kyllä te tiedätte ketkä ootte rakastunu palavasti johonkin toiseen ihmiseen". Se oli pelkkää kuherruskuukautta koko syksy. Talvella päätettiin et muutan hänen luokseen asumaan koska mulla loppu työt jyväskylästä. Noh, pikkuhiljaa alettiin oppimaan toisiamme enemmän.

Siinä vaiheessa ongelmia alko syntymään ilman kätilöä. Noh, itteni tuntien näistä ongelmista ei voinut missään nimessä puhua ja saatika kertoa kellekkään vaan kaikki tuska sisälläni piti peittää jollain ihmeen kaupalla. Esitin aina että minulla oli kaikki hyvin, ei ongelmia, ei tuskia..jatketaan tästä leuka pystyssä. Olen kuitenkin mies ja mieshän ei tunnetusti puhu tunteistaan. Meillä meni hemmetin pitkään ennenku riideltiin ekan kerran..Valitettavasti en muista aihetta, kertoisin kyllä muuten. Omantunnon tuskien ja pahan olon kanssa painiessa käytökseni muuttui. Pikkuhiljaa otteeni lipui hänestä. Riitoja tuli enemmän ja enemmän. Ihme sinänsä et aina jostain kumman syystä aina jaksettiin yrittää uudestaan ja saatiin homma taas raiteille.

Elisa alkoi voimaan myös pahoin, hän paini omien ongelmien kanssa. Itsehän en tätä huomannu ja enkä tainu koskaan edes kysyä sillä olin aivan liian keskittyny itteeni ja omiin ongelmiin joten en pystynyt auttamaan vaikka hän monta kertaa sanoi asiasta.

Noh, kevään tullessa elämä alkoi olemaan vuoristorataa, välillä meni hyvin ja sit taas tosi huonosti. Koitettiin pelastaa tilannetta kaikin keinoin, mutta siinäkään vaiheessa ei tullut pieneen mieleekään et pitäiskö näistä omista ongelmista puhua jollekkin. Selitin kyllä Elisalle voivani töissä huonosti et tuntuu turhauttavalta tehdä töitä niillä aamu-iltavuoroilla ja palkkakin oli mitä oli. Edelleen tässä vaiheessa olin keskittynyt itteeni etten huomannu toisen tuskaa ollenkaan. Aloin tekemään huonoja ratkaisuja vielä huonojen päätöksien perään. Alkutaival lopulle tulikin sit siinä vaiheessa ku sain kirjeitä menneisyydestäni. Asioista jotka luulin hoitaneeni kerralla kuntoon. Noh, nämä laittoivat taloutemme vielä tiukemmalle mitä se oli ennestään. Hampaita kiristellen siedettiin toisiamme vielä hetken ennenku kesäkuussa ei ollut mitään tehtävissä. 
Suhde oli vietävä ladon taakse odottamaan sitä viimeistä luotia. 

Tottakai me välitettiin toisistamme ja rakastettiin mut mitään ei ollu enää tehtävissä, turha kiduttaa toista jos ei voi olla onnellisia yhdessä. Tottakai sitä suri hetken ku joutui luopumaan sellaisesta mitä oli rakastanut, ero sinänsä oli odotettavissa eikä siinä ollut loppupelissä sen kummempaa draamaa. Sain Elisalta luvan asua vielä hänen luonaan kunnes saan oman asunnon jne. Noh, se loppuaika menikin sit hyvin vaihtelevasti. Tuntu et sai hetken hengittää vaikka tilanne oli mikä oli. Siinä vaihteessa meillä oli omat menot ja eikä enää hirveesti pyöritty yhdessä missään. Ehkä se olisikin ollut outoa, siinä vaiheessa esittää yhdessä onnellista paria ku sitä ei oltu. Päätin loppuvaiheessa etten halua lähteä seikkailemaan vieraisiin vaikka mahdollisuus olisi ollut, valitettavasti hän ei nähnyt asiaa samanlailla kuten minä. Mut siitäkin kuulin häneltä jälkeenpäin, mut hän pyytänyt siitä anteeksi ja ymmärsi satuttaneensa mua sillon joten mun ei tarvii tässä kertoa sen enempää. 

Viimeset päivät menikin täydessä sumussa, en muista jälkeenpäin mitään ja tulihan siinä tuskassa sanottua sellaisia asioita joita voisin tähän kirjottaa mut ne pitäisi sensuroida. Noh, lähtölaskennan aiheutin itse omilla teoillani josta en taaskaan puhunu etukäteen mitään, jos oisin asiasta sanonu/kysyny etukäteen niin mun ei olisi tarvinu nukkua seuraavaa yötä autossa ja siitä seuraavaa kahta viikkoa hotellissa. Silloin ku nukuin autossa yön, niin tajusin et tarviin ammattilaisen apua, ei tämä voi tällein jatkua et tuhoan ympäriltäni kaiken. Tuntuu et olin jatkuvasti uhattuna vaarasta jonka olemassaoloa en edes osannu aavistaa. Tästäkään tilanteesta ei voinut edelleenkään puhua kellekkään, vaan piti esittää et kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa olin kuori entisestä itsestäni. 

En ymmärrä miksi olin vaiti, sillä voin todella pahoin ja kaikki ympärillä menetti kiinnostuksen. Noh, seuraava viikko alkoi hotellin pienessä kopissa. Olin loukussa vieraassa kaupungissa lähinnä töitten takia, jos sitäkään ei ois ollu niin olisin varmaan jo muuttanut takas Jyväskylään. Olin lähellä hajota totaallisesti. Itkin, itkin ja mielessä pyöri lähinnä itsetuhoiset ajatukset et oliko se elämä loppupelissä sittenkään sellasta mitä halusin elää, vai halusinko antaa itselleni vielä yhden mahdollisuuden. 

Päätin kuitenkin sit tarttua itteäni niskasta kiinni ja mennä puhumaan ongelmista muualle. 

Ääni väristen soitin ja varasin aikaa työterveyteen josta sain sitten ajan psykiatrille. Menin istumaan vastaanottohuoneen sohvan reunalle..

Jännitti aivan sairaasti ja ajatus siitä et puhun omista ongelmista täysin tuntemattomalle henkilölle vierasti. Noh, hengitin syvään muutamaan otteeseen ja annoin kaiken tulla. Kerroin aivan kaiken alusta alkaen. 

Siitä miten mua oli kiusattu/haukuttu Happeen junnuissa (siis jos joku ei tiedä niin Happee on Jyväskyläinen Salibandyseura) koska kukaan ei tuntenu mua entuudestään. Kukaan ei halunnu ees tutustua, heidän mielestä oli vain helpompi kiusata ja väheksyä mun olemassaolo. 

Kerroin myös hirvikolarista, josta selvisin ku ihmeen kaupalla edelleen nähden painajaisunia siitä tilanteesta. Eihän sillon sitä tilannetta kerenny käsittelemään ku luonne ei antanu periksi ja töihin oli mentävä seuraavana päivänä. 

Puhuin myös siitä että minulta on riistetty yhen lapsen isyys, vain sen takia et oisin halunnu isyystestin tehdä. Samalla saaden varmistuksen et minulla on todellakin poika. Noh, sitä tilannetta ei koskaan suotu. Sain pitää häntä sentään sylissä..Vaihtaa vaipat, juottaa korvikemaitoa ja pitää lähelläni ihoa vasten. Se tunne oli jotain aivan käsittämätöntä, se oli niin henkeä salpaava kokemus nähdä lapsi jolla oli yhtä pyöreät posket ku itelläni oli vaahtosammuttimen kokosena. Nähdä hänen suuret silmät tuijottaen et kuka tuo heppu oikein on joka tuijottaa minua. Se tunne ku pieni lapsi nukkuu ja tuhisee sylissäsi..sekin tilanne tuli niin nopeasti ettei sitä kerenny sillon koskaan ajattelemaan saatika ymmärtämään sisäisesti. Eteenpäin oli mentävä ei silloin voinu jäädä paikalleen pohtimaan. 

Muistan vain itkeneeni sohvan reunalla ku kerroin ex-tyttöystäväni odottaneen kaksosia, olimme silloin molemmat hyvin innoissaan ja odotimme tulee innolla mut kaikki ei menny niinku elokuvissa..Tuli keskenmeno..Tiuhti ja Viuhti olivat poissa. Silloin maailma näytti taas julmuutensa, muistan sillonki vaan itkeneeni kaikki nesteeni minusta ulos. Noh, se oli sen verran pysäyttävä hetki jolloin hain sairaslomaa. Koskaan aikasemmin en ollu hakenu saikkua henkisen tasapainon vuoksi. Muutenkin olin sairaslomalla todella harvoin ja ainoastaan sillon ku olin kipeänä etten pysyny suurinpiirtein pystyssä. 
En ollut koskaan aikasemmin päässy puhumaan ja avautumaan tässä kaikesta. 

Kerroin kyllä Elisalle osan näistä tarinoista ja hän ymmärsi silloin et miten rikki olin, olisi pitänyt puhua useammin ja enemmän. Koska eihän kukaan voi tietää toisen tuskaa ja menneisyyttä ellei siitä itse puhu. Toisaalta olen tyytyväinen et putosin pohjalle sillon ku emme asuneet yhdessä enää, sillä hänellä oli muitakin stressin aiheita sillä hetkellä, niin saatika siihen soppaan vielä yks Tomppa joka ei ollut enää sama Tomppa ku aikaisemmin.. 

Niin tuskin hänkään olisi sitä kestäny, vielä huolehtia minusta oman lapsensa lisäksi. Enkä olisi itse halunnu olla mikään ylimääräinen rasite tai nilkkapaino toisen elämässä. Enkä minä pyytänyt häneltä apua, vaikka niin toivoinkin. Itse itseni olin saattanut tähän pisteeseen joten yksin minun oli sieltä selvittävä. 

Hän tietää miten pahoillaan olen siitä et tuotin hänelle pettymyksen niin lupaavan alun jälkeen. Enkä kadu mitään, mitä olen hänen kanssaan tehnyt ja puhunut. Ehkä meitä ei oltukkaan tarkoitettu yhteen, mut ei se ole mikään syy et miksi minun pitäisi olla hänelle mitenkään vihainen tai katkera kaikesta menneestä. Me molemmat tehtiin virheitä toisiamme kohtaan vaikka niin ei ollut tarkoitus. 

Hän opetti minulle paljon ja arvostanki häntä vieläkin ihmisenä mitä hän oli minulle kaikesta huolimatta. Joo, yhteen emme hänen kanssa palaa, se on selvää jos joku mut ei se ole syy miksi tuntisin vihaa häntä kohtaan. Oon loppupelissä muutenkin aika helposti anteeksiantava tyyppi, en jaksa vihata varsinkaan olen saanut anteeksipyynnön niistä teoista mitä hän teki mua kohtaan, samanlailla kuten minä pyysin häneltä.

Niinhän sitä sanotaan et anteeksiantaminen toiselle on rakkauden viimeinen muoto. Olkoon se sit niin. Meille vaan kävi niin miten kävi. En muistele pahalla. Edelleen hän on mulle se sama mahtava henkilö joka oli silloinkin mut enää meiän ei tarvii tiskata toistemme arabian teemalautasia.

Mut takaisin sohvalle istumaan ja vuodattamaan itteäni. Kuten sanottua mulla oli aika paljon asioita joita en koskaan kerenny miettimään, tai saatika ottamaan taukoa arjesta ja pohtia näitä elämäntapahtumia. Aina oli pakottava tarve vaan edetä omassa elämässä sitä vauhtia et toivottavasti kaikki vaan unohtuisi ja eikä kukaan enää niihin palaisi, mut huonosti kävi. 

Kaikki menneisyys tuli sellaisella voimalla päänsisälle et ne makso mulle hyvän parisuhteen, elämästä nauttimisen ilon ja hyvän työpaikan. Noh, jälkikäteen vois jossitella et miks et puhunu ongelmista sillon ku niitä oli? Niinpä. Kunpa oisinkin mut tulipahan opittua aika kovalla tavalla et minkä taakseen jättää sen eestään löytää. Mut otin opikseni et jos tästä lähtien ongelmia tulee niin täytyy puhua ja selvittää ne heti ettei vedä asiaan syyttömiä mukaansa ja kaikenlisäksi satuttaa heitäkin siinä sivussa. Kyllä sen miehenkin kannattaa välillä puhua omasta tilastaan. Vaikeeta se oli mut nykyään huomattavasti helpompi hengittää.. 

Mutta kaikesta tästä huolimatta voin ihan hyvin nykyään ja pikkuhiljaa elämä jaksaa taas hymyillä sekä se et tosissaan aurinko voi paistaa halutessaa..Ei saatana! Just huomasin et perjantaina alkaa Vain elämää! Ei perkele!..Missä se rasvattu köysi olikaan? 

Ihmetellen: Ex-Masentunu ja nykyään ihan hyvinvoiva Kinkku Tombba.